Viimeinen kenttäreissu takana ja hengissä selvittiin! Nyt on jäljellä enää viikko ennen kotiinpaluuta, so countdown has started :)

Aloittelenpa tuolta viikon takaa perjantaista. Sain silloin tietää että en voikaan jäädä jouluksi Dire Dawaan kun 25.12 ei ole YK:n lentoja. Mun on siis pakko lähteä Addikseen jo keskiviikkona 23.12. Täällä joulua vietetään vasta tammikuun 9.päivä, mutta toimistot ja järjestöt, joissa on paljon ulkomaalaisia töissä, pitävät ovensa kiinni myös ”Eurooppalaisen joulun” aikaan. Perjantain kohokohtiin kuului myös tieto siitä, että meidän yliopiston uusi kehy-hanke sai Ulkoministeriön tuen!!! Hieno fiilis kaiken sen työn jälkeen mitä kaikki ”kehyläiset” on sen eteen tehnyt.

Lauantaina satoi jälleen kerran. Ja kun täällä sataa, niin silloin sataa kunnolla! Olin toimistolla sadetta paossa ja illalla tapasin Carolin (DD:n yliopistolla vapaaehtoisena), kun se oli lähdössä lomalle, eikä enää ehdittäisi näkemään ennen mun lähtöä. Myöhemmin illalla mentiin Hotel Peacockiin, jossa Oxfamin Philippa järjesti sen läksiäiset. Paikalla oli varmaan 50 ihmistä ja Philippa melkein hukkui lahjoihin! Tuntui vähän oudolta, kun itse en oo missään vaiheessa edes ajatellut järjestäväni minkäänlaisia läksiäisiä… Ei ole vissiin WFP:ssä niin tapana, kun porukka vaihtuu muutenkin vähän liian nopeaan tahtiin. Sunnuntaina hyppäsin pikkubussiin ja päristelin Harariin. Tapasin pikaisesti kahta ruotsalaista tyttöä, johon tutustuttiin Pellen kanssa jo syyskuussa. Lisäksi kävin tinkimässä muslimien kanssa; lopulta myivät mulle ”palestiinalaishuiveja” jopa alle paikallisen hinnan. Lisäksi yritin löytää värikkäitä koruja, joita Oromo-naiset täällä käyttävät, mutta olivat niin turistihinnoissa alennuksien jälkeenkin, että ostin vain yhden käsirenkaan. Pikkubussi takaisin Dire Dawaan ja illalla avasin tv:n ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun tulin takaisin Etiopiaan :)

Maanantai meni selvitellessä viimeisien viikkojen aikatauluja. Varasin YK-lennon ensi keskiviikoksi ja hotellin Addiksesta. Tiistaina lähdettiinkin sitten kentälle. Tällä kertaa mukana oli Tilahun, kenttämonitoroija, Sentayehu, kuski ja Faysal, toinen kuski. Faysal oli rikkonut autonsa lähellä Bedenoa viime viikolla ja unohtanut hakea poliisin lausunnon asiasta ja joutui lähteä meidän kanssa samaa matkaa hakemaan sitä. Matka Bedenoon, jossa oltiin yöt, kesti kolmisen tuntia. Maisemat oli taas mahtavia ja tie aivan älyttömän huono (pääsee kyllä mun top 3:een!). Pysähdyttiin matkalla kahville Kurfa Chelen kylään ja jatkettiin kohti Bedenoa ylittäen monia vuoria ja laaksoja. Huomasi kyllä heti, että nyt ollaan ylämailla, oli sen verran kylmempi jopa päivällä ettei huppari meinannut riittää. Saavuttiin Bedenoon, joka oli melkoinen kyläpahanen, joskus puolen päivän jälkeen ja kierrettiin taas koko kylä etsien mulle ruokaa. Oli taas niin työn ja tuskan takana, mutta lopulta sain riisiä tomaattikastikkeella, jossa oli vain muutama lihan pala! Ei voitu lähteä Golo Odaan, meidän määränpäähän, tiistain aikana, koska turvallisuustilanne on siellä välillä vähä mikä on. Sieltä pitää lähteä valoisan aikana pois, koska Oromo Liberation Front on sielläkin voimissaan. Sen takia siellä ei voi yöpyäkään ja siksi majoituttiin Bedenon Hotel Africaan. Järisyttävä hotelli!!! Pääsee sekin kyllä mun Top 3: karseimmat hotellit-listalle. Ei mitään pesumahdollisuuksia, yksi vaivainen todella paskainen reikä lattiassa-vessa, likainen huone jne. No eipä ollut paljon valinnanvaraa siinä kylässä. Onneksi sain tietää vasta myöhemmin että hotelli on myös rottien suosiossa! Yhden tapasin kyllä kuolleena vessan ovella! No tiistai meni sitten istuessa khat-seremoniassa Tilahunin ja Feysalin kanssa. Aluksi oli ihan jees, mutta muutaman tunnin päästä kukaan ei taaskaan puhunut enää mitään, joten päätin lähteä hotellille. Yritin lukea, mutta eipä siitä mitään tullut, ennen kun saatiin sähköt seiskan aikaan. Kylässä on yksi päägeneraattori, jota pidetään päällä seiskasta yhteentoista illalla, muuten sähköä ei ole. Lisäksi, kännykät ei toimi, kun verkkoa ei ole. Illalla käytiin hotellin ”baarissa” Tilahunin kanssa juomassa muutamat.

Keskiviikkona lähdettiin sitten ajamaan kohti Golo Odaa. Tie oli uskomaton! Ei riitä että tie on mutkainen, kapea ja epätasainen, vaan toki se on myös täynnä aaseja, lehmiä ja lapsia. Muutamat äkkijarrutukset jouduttiin tekemään jälleen kerran, kun vuohia hyppi puskasta eteen ja kerran yksi mies yllytti lehmän meidän auton eteen. Varsinkin köyhillä maaseuduilla ihmisten on tapana valita vanhin ja huonokuntoisin lehmä ja yrittää saada autot törmäämään siihen. Tällä tavoin voi tienata sievoisen summan rahaa. Faysal oli kerran joutunut pulittamaan noin 7000b kun oli osunut lehmään. Se on hänen kuukausipalkkansa. Golo Oda sijaitsee samoilla korkeuksilla kuin Dire Dawa, joten ilma lämpeni taas huomattavasti sinne päin ajaessa. Tällä reissulla meni rengas vain kerran, onneksi on mukana aina kaksi vararengasta. Ajettiin Golo Odan ”keskustasta” vielä toiset 40 kilometriä ihan puskaan! Ajattelin jo välillä, että voiko täällä oikeasti asua kukaan. Kyseessä oli Hariro-niminen kylä. Tilahunin piti tarkistaa siellä muutama varasto ja mä sain tehdä muutaman haastattelun. Ensimmäistä kertaa kylän johtaja kysyi aika tiukkaan sävyyn että miksi tulin ja mistä olen kotoisin. Kun vastasin että oon Suomesta ja olen opiskelija, tilanne rauhoittui. Oli kyllä vaikein paikka missä olen haastatteluja tehnyt. Kylän päälliköt sanoivat, että kylässä ei ole koskaan käynyt valkoihoista ja lapset itki kun näkivät mut. Vaikka tehtiin haastatteluja yhdessä talossa, paikalle valui silti kymmeniä, jos ei satoja ihmisiä. Kun kävelin kylänraitilla, mua seurasi arvoilta 150 ihmistä, jos ei enemmänkin! Tuli hieman outo fiilis. Iltapäivällä ajettiin takaisin Golo Odaan ja Tilahun kutsui mut sen kaverin luo lounaalle. Nainen oli tehnyt mua varten oikein chiroa, papu-linssi-seosta, injeran lisäksi. Myöhemmin äijät lähti vaihteeksi jauhamaan khattia, mä jäin hotellille Sentayehun kanssa, joka ei jauha ollenkaan. Kirjoittelin haastattelut puhtaaksi ja kävin kävelemässä kylän torialueella. Se oli toki virhe. Olin siellä ehkä 3 minuuuttia kunnes mut oli piirittänyt noin 30 lasta. Ei oikeen huvittanut tehdä ostoksia enää sen jälkeen. Illalla käytiin taas hotellin baarissa.

Torstaina lähdettiin taas kohti Golo Odaa. Tuli taas hyvä fiilis aamutuimaan, kun Sentayehu vaan sanoi ”Fasten your seatbellts and then we go”, ja niin lähdettiin :) Etiopialainen musiikki soi ja maisemia on aina kiva katsella. Voittaa toimistolla istumisen 100-0!!! Käytiin Golo Odan yhdellä toimistolla, jossa ei vaihteeksi ollut ketään. On tää ihme meininkiä. Ei ihme ettei mitään tapahdu ja saada aikaiseksi, kun kukaan ei edes tee mitään. Olivat kuulemma kaikki tekemässä poliittisia töitään. Täällähän on tulossa ensi vuonna vaalit, että voi toki olla totta, mutta enemmän uskon siihen, että kaikki olivat vaan jauhamassa khattia. Valitettavaa, mutta totta. Ajettiin myös yhteen kylään, jossa ei ollut ainuttakaan johtoportaan tyyppiä paikalla, joten en voinut tehdä haastatteluja siellä. Onneksi seuraavassa kylässä onnisti ja sain haastatella neljää johtotyyppiä. On se vaan vaikeaa tehdä haastatteluja täällä, tai etenkin Golo Odassa, kun mun ihonväri sanoo heille että oon tullut tuomaan tänne rahaa. Sen takia kaikkiin vastauksiin, mitä oon saanut, ei voi luottaa sokeasti. Tottakai tilanne on vielä huonompi mitä se oikeasti on, jotta lähettäisin sanaa eteenpäin ja toisin kylään mm.ne kastelujärjestelmät mitä kylässä tarvittaisiin. Äijien haastattelusta jäi vähän paha maku suuhun, mutta onneksi tilanne korjaantui taas ”normaalien” kyläläisten kanssa. Kolme mun ikäistä naista suostui haastateltavaksi ja heidän vastaukset taas tuntuivat ihan aidoilta. Pisti taas hieman miettimään, kun yhdellä 23v naisella oli jo 6 lasta!!! Haastattelujen jälkeen ajettiin takaisin Bedenoon, jossa syötiin lounas ja pidettiin puolentoista tunnin tauko, kun Sentayehu halusi ostaa jotain torilta ja toki nämä kaksi muuta halusivat ”levätä”, eli jauhaa khattia. Välillä teki kyllä jo mieli sanoa, että herätkää! Tilahun on tosi jees tyyppi, koulutettu ja mukava, ja tietää mitä khat tekee tälle yhteiskunnalle, mutta jauhaa silti. Huh huh. Iltapäivällä lähdettiin sitten ajamaan kohti Hararia, jossa oltaisiin viimeinen yö ennen DD:aan paluuta. Matkalla yksi rengas meni taas paskaksi. Onneksi satuttiin olemaan juuri Kurfa Chelen kylän kohdalla ja siinä sitten istuin paikallisen korjaamon pihalla tunnin ja pallottelin lasten kanssa. Päästiin kuitenkin jatkamaan ja kuuden aikaan saavuttiin Harariin. Asfalttitie tuntui hienolta!

Hararissa oltiin taas Tana hotellissa, jossa oli myös Mekonnen. Illalla mentiinkin syömään Mekonnenin ja Tilahunin kanssa. Viimeinen kerta luultavasti Hararissa ja lisäksi luultavasti viimeinen kerta kun tapasin Mekonnenin. Kuulin, että hän oli saanut ylennyksen SENIOR programme assistant:iksi, joten juhlittiin sitten vähän sen kunniaksi, samoin kuin Tilahunin uuden työpaikan kunniaksi. Hän siirtyy Addikseen USAID:n palvelukseen Supply Chain Manageriksi. Hieno juttu, koska hänen vaimo ja 3v tytär on Addiksessa. Perjantai aamulla lähdettiin sitten takaisin kotiin :) Päästiin Dire Dawaan ja tulin suoraa toimistolle. Yritin selvittää maileja, vaikka olinkin tosi väsynyt. Lounaan jälkeen en mennyt enää toimistolle, vaan nukuin. Kentällä olon jälkeen on aina ihan naatti! Illalla kävin Ras-hotellissa syömässä, eikä sitten paljon muuta.

Nyt olisi sitten enää viikko jäljellä. Keskiviikkona lähden Addikseen, jossa olen yhden yön. Mun pitää käydä myös WFP:n Addiksen toimistolla palauttamassa mun ID-kortti jne. Torstaina lähden sitten vielä kahdeksi yöksi Nazretiin (Adamaan). Sinne ei ole Addiksesta kuin kahden tunnin matka ja pikkubussien pitäisi kulkea ihan kivasti. Jan, joka oli täällä kuukauden, on varannut mulle sieltä huoneen, joten mun ei tarvitse olla joulua yksin :) Lisäksi oon halunnut nähdä Nazretin, kun kaikki sitä niin kehuu. Lauantaina pikkubussittelen sitten takaisin Addikseen ja illalla suuntaan lentokentälle.

Yritän ehtiä kirjoittamaan vielä ennen kotiin tuloa. Alkaa jo jännittämään kotiintulo, mutta eipä kai siellä mikään niin kauheasti ole ehtinyt muuttumaan :)

Chau!

Toissa viikonloppu meni juuri niin kuin olin aavistellut. Chris, joka tiesi hyvinkin, että olisin halunnut mukaan Jijigan reissulle, ei ollut hoitanut asioita kuntoon, enkä päässyt lähtemään matkaan. Sillä hetkellä kun Chris ja Patrick pakkasi autoa ennen lähtöä, meinasi mennä hermo ja kunnolla, mutta eipä se olisi mitään auttanut. No onneksi Jan oli viikonlopun täällä, eli en jäänyt ihan yksin :) Perjantaina katottiin leffaa ja käytiin syömässä Philippan (Oxfam) ja Emman (Mercy Corps) kanssa Samratissa. Olin ihan ymmälläni, kun Emma puhui sujuvaa amharaa ja multa luonnistuu tähän mennessä ehkä max.20 sanaa. No Emma olikin ollut täällä jo puolisentoista vuotta, että ehkä se selitti asian. Lauantaina käytiin uimassa ja illalla syömässä uudessa muslimien kahvilassa, jossa oli vaikka minkälaista kasvisruokaakin. Ensimmäinen vähän ”länsimaalaisen” näköinen kahvila, josta saa mm.pirtelöä ja smoothieta, eikä ollenkaan paikallista ruokaa. Sunnuntai meni toimistolla, kaatosadetta ihaillen ja ilta Frendejä katsellen.

Meidän oli tarkoitus lähteä kentälle jo maanantaina, mutta sain tietää että ei päästäkään lähtemään, kun tiistaina on kokous, jossa kaikkien projektityyppien pitää olla paikalla. Maanantaina ei tapahtunut mitään, mitä nyt käytiin toimiston poikien kanssa kaljalla töiden jälkeen ja Janin kanssa (Dire Dawan parhaalla) pizzalla uudessa kahvilassa. No tiistaina ei sitten ollutkaan mitään kokousta, ja kun ei tiedetty siitä ajoissa, ei päästy lähtemään kentälle tiistainakaan. Sen hetkinen tieto oli, että kokous on siirretty keskiviikolle. Joo just. Tiistai meni kuukausiraporttia tehdessä ja gradujuttuja järkkäillessä. Illalla käytiin Samratissa syömässä Janin ja Philippan kanssa, kun oli Janin viimeinen ilta DD:ssa. Keskiviikkona odotin kokousta taas ihan turhaan, koska nyt se oli siirretty seuraavan viikon maanantaille. Ihme hommaa. Kävin Janin kanssa lounaalla ennen kun se lähti kohti Addista ja lounaan jälkeen tein ABM-taulukkoa kuukausiraporttiin. Oli outo olo, kun Jan ei ollutkaan enää pyytämässä kahvitauolle ja kävelemässä samaa matkaa kotiin. Janille kuuluu kyllä iso kiitos siitä, että on pää pysynyt kasassa taas viimeisen kuukauden ajan. Illalla kävin pitkästä aikaa yksin syömässä ja tulin kotiin pakkailemaan kamoja, koska päästiin lähtemään kentälle vihdoinkin torstaina.

Torstaina lähdettiin kohti Asbe Teferia jo kuudelta aamulla. Lähdin siis Remedanin, joka on yksi 7:stä kenttämonitoroijasta, ja Eliaksen, kuskin, kanssa. Ihan hyviä tyyppejä. Tällä kertaa otin mukaan kaiken! Jopa mun kerosiinikeittimen ja ruoat. Olin varautunut kaikkeen :) Päästiin puolen päivän aikaan perille ja varattiin huoneet hotellista, joka oli huomattavasti mukavampi kuin se viime kertainen, lihalta haiseva, meluisa, hotelli. Hotellin nimi oli Arba Minch ja se sijaitsi sen ravintolan takapihalla, josta sain viime kerralla kasvisruokaa ainoana paikkana koko kaupungista. Huone maksoi 60b, eli vähän alle 3€/yö. Lähdettiin heti huoneiden varauksen jälkeen kohti Miesoa, joka sijaitsee noin 25km Asbe Teferista länteen. Torstaina käytiin vierailulla kolmella eri koululla, koska Remedan on vastuussa Food for Education-nimisestä projektista. Puolivuosittain tulee tehdä haastattelu jokaisella koululla, jossa käydään läpi kaikki oppilasmääristä keittiön ja varastojen kuntoon. Projektissa mukana olevat koulut saavat siis CSB:ta (corn-soya blend), öljyä ja suolaa, jotta voivat ruokkia oppilaansa. Täällä ei tosiaan tunneta käsitettä ’ilmainen kouluruokailu’. Ilmaisella ruoalla yritetään siis houkutella kouluihin lisää oppilaita, mutta myös lisätä oppilaiden aktiivisuutta ja energiatasoa. Oli aika järisyttävää huomata, minkälainen trendi koulujen oppilasmäärissä on. 1.luokan aloittaa suunnilleen sama määrä tyttöjä ja poikia, 2.luokalla tyttöjä on puolet vähemmän kuin poikia, 3.luokalla enintään ¼ ja ylemmillä luokilla noin 5 % tasoa. Onhan tuon ennemminkin tiennyt, mutta nyt kun sen näki käytännössä niin herätti kyllä ajatuksia. Koulut oli lisäksi todella huonossa kunnossa, hyvä kun muutama vääntynyt tuoli ja penkki oli 80 oppilaan luokissa. Ja toki 1 opettaja per luokka. Lounaalla käytiin Mieso townin keskustassa, joka oli kyllä aika järkyttävä, ja niin oli ruokapaikkakin. Yritettiin tilata mulle spagettia ja tomaattikastiketta ja vaikka kuinka monta kertaa varmistettiin asia, niin lopulta sain spagettia ja jauhelihakastiketta. No, kastike sivuun ja spagetit naamaan. Illalla tapasin hotellilla WFP:n porukkaa Jijigasta, jotka oli myös monitorointimatkalla. Sain taas osakseni muslimien ajatusmaailmasta, jossa on ihan normaalia vieläkin ottaa 4 vaimoa. Valitettavasti, ne ei saanut mun päätä kääntymään vieläkään siinä asiassa, että ihmisellä voi olla monia eri kumppaneita :) Ei voi välillä muuta kuin nauraa!

Perjantaina käytiin perinteisellä aamupalalla, jossa söin fulia. Se on linsseistä tehtyä tulista mössöä, jota syödään vaalean leivän kera. Aamupalalla viereisen pöydän mies täytti käsiaseensa lipasta. Lähdettiin taas kohti Miesoa ja muutama muukin, nimittäin kameli, oli matkalla sinne suuntaan. On hieno nähdä melkein sadan kamelin laumoja! Ajettiin saman tien Gulufa-nimiseen kylään, jossa tein ensimmäisen haastattelun 4 kylän päällikön kanssa. Tällä kertaa läsnä oli vain yksi ase ja sekin asetettiin nätisti lattialle haastattelun ajaksi. Haastattelu meni ihan kivasti ja heti alusta asti tajusin, että nyt ollaan huonommalla alueella, kuin missä viimeksi tein haastatteluja. Miesossa on esimerkiksi syksyn sadosta menetetty noin 95 %, joka kertoo aika paljon. Lounaalla käytiin taas samassa paikassa. Olin ajatellut, että ravintolassa pyörivät pojat auttelee keittiössä, mutta ne kerääkin astioita vaan sen takia, että saa syödä sen mitä lautasille jää. Lounaan jälkeen käytiin taas yhdellä koululla ja sen jälkeen ajettiin Gulufan toiselle puolelle, jossa tein seuraavan haastattelun tavallisten kyläläisten kanssa. Tie oli poikki ja jouduttiin kävellä viimeinen kilometri. Saas nähdä, mitä mun aineiston laadusta sanotaan, kun ei niitä haastattelutilanteita pysty hallitsemaan oikein millään tavalla. Olin sanonut, että mielellään haastattelisin 3-4 kyläläistä, mutta hetken päästä paikalla oli vähintään 15 aikuista ja 30 lasta. Siinä sitten haastateltiin ja ihan kivasti meni. Illalla käytiin syömässä hotellin ravintolassa, jossa oli onneksi injeran lisäksi chiroa, linsseistä ja pavuista valmistettua kastiketta.

Lauantaina lähdettiin liikkeelle taas seiskalta. Meidän piti tehdä loput Remedanin haastattelut jossain koululla, mutta yllättäen koko aamu meni etsiessä joitain tyyppejä, odottaessa ja sählätessä. Lopulta ei menty koululle ollenkaan. Oltiin sovittu, että tehdään mun loput haastattelut Husemandera-nimisessä kylässä ja oltiin ilmoitettu sinne että saavutaan kymmenen aikaan. No kymmenen aikaan odotettiin vielä joitain tyyppejä Miesossa ja käskin Remedania soittamaan kylään, että ollaan myöhässä. Remedan vaan nauroi ja sanoi, että ei täällä tunnin myöhästyminen tunnu missään varsinkaan lauantaisin, kun on khat-päivä. No mentiin sitten tunnin myöhässä ja tällä kertaa paikalle saapui 7 miestä, kaikki kylän ”johtajia”. Sen jälkeen halusin haastatella myös naisia ja taas sanoin, että 2-4 olisi sopiva määrä. Paikalle saapui ainakin 10! Puolen päivän aikaan ajettiin takaisin Asbe Teferiin ja loppupäivä olikin sitten vapaata. Lueskelin hotellilla, kun ei nyt juuri huvittanut lähteä jauhamaan khattia äijien kanssa! Illalla kävin Eliaksen makutuomarina farkkukaupoilla ja sitten käytiin vielä syömässä Eliaksen ja Zenebechin kanssa. Zenebech on myös yksi kenttämonitoroija, joka oli Asbe Teferissa sattumalta. Sain myös tietää, että Zenebech on opiskellut 7 vuotta Moskovassa ja puhuu sujuvaa venäjää. Edellinen hallinto on vissiin ihan kunnioitettavasti lähettänyt jengiä opiskelemaan muille maille, esim.Kuubaan ja Venäjälle. Se kertoo aika paljon edellisen hallinnon ideologiasta.

Sunnuntaina lähdettiin kohti kotia. Matka meni ihan mukavasti. Päästiin kotiin ja voi että kun DD:ssa olikin taas kuuma. Iltapäivä menikin sitten Eliaksen vaimon siskon perheen luona, johon mut oli kutsuttu. Siellä jengi jauhoi khattia ja poltti vesipiippua. Istuin siellä kolmisen tuntia ja sen jälkeen, kun kukaan ei puhunut enää mitään vaan mietti vaan omia asioitaan, lähdin pois. Illalla kävin Ras hotellissa syömässä ja huomasin miten täynnä kaikki hotellit oli jo nyt. Tiistaina järjestettäisiin juhla, jossa juhlistetaan Etiopian eri heimoja ja kansoja; Nations’, Nationalities’ & Peoples’ day of Ethiopia. Se on melko uusi juttu, koska tämä vuosi on vasta neljäs kun sitä juhlitaan. Joka vuosi se on jossain kaupungissa ja tänä vuonna Dire Dawassa. Sen takia kaupunki on ollut sekasin jo pari viikkoa, kun talojen julkisivuja on yritetty maalata, samoin kuin suojateitä ja liikenneympyröitä. Kaiken tämän lisäksi, kolmeen risteykseen asennettiin liikennevalot, jotka oikeasti toimii! Arvatkaapa onko ihmiset ollut niistä tympääntyneitä! Liikenne on ihan jumissa keskustassa nykyään, ennen se sujui ihan mallikkaasti. Lisäksi monet ihmiset pitää juhlaa vain nykyisen hallinnon tapana kerätä ääniä ensi vuoden vaaleja ajatellen. Monet on myös sanoneet, että juhlan kulut on aivan järisyttävät! Uskon, että armeijan palkkoihin menee jo saman verran millä rakennettaisiin kaikille DD:n kodittomille talot! Joka kulmalla oli armeijan tyyppejä rynkkyjen kanssa ja helikopterit lensi.

Maanantaina tulin takaisin toimistolle ja huomasin miten tylsää toimistossa istuminen onkin verrattuna kentällä olemiseen. Ei ole ihan mun juttu vissiin tämä 8 tuntia koneella-meininki. Päivä oli melko turha, jotain hommia sain tehtyä koskien gradua. Meseratia ei näkynyt lounaan aikana, joten kokkailin itse. Illalla käytiin Tesfayen kanssa muutamilla, kun ei tiedetä nähdäänkö enää ennen kuin lähden takaisin kotiin. Täällä menee porukka niin ristiin ja rastiin kenttävisiittien takia, että mihinkään ei voi luottaa.

Tiistaina menin normaaliin tapaan toimistolle, mutta kas;  siellä ei ollutkaan ketään muuta. Vaihteeksi informaatio on kulkenut niin hyvin, että tieto vapaapäivästä ei ollut tullut mulle asti. Lähdin siis kotiin päin, matkalla kävin juomassa taas smoothieta ja Samratissa netissä. Ihmisiä oli liikkeellä aivan älyttömästi, mutta muu liikenne oli kielletty. Menin kotiin, odottelin Meseratia, joka ei taaskaan ilmestynyt. Kokkailin siis itse. Kahden aikaan päätin lähteä toimistolle, kun luulin että juhlallisuudet on jo ohi, mutta ei tietenkään. Keskusta oli oikeastaan suljettu, kukaan ei saanut liikkua edes jalan. Siinä odoteltiin sitten muiden ihmisten kanssa yli puoli tuntia ja lopulta saatiin kiertää toiselle puolelle kaupunkia kiertotietä. Tämä kaikki siis sen takia, että pääministeri oli kaupungissa ja jossain vaiheessa menossa lentokentälle.

Eilinen ja tämä päivä on ollut tylsimpiä ikinä. Toimistolla hiljaista, kun kaikki on kentällä, eikä viikkoraporttiakaan voi aloittaa alkuviikosta. Vähän gradujuttuja katsellut ja melkein laskenut aamuja kotiintuloon.

Loppuviikko menee DD:ssa, koska viimeisen kenttävisiitin teen Areban kanssa vasta viimeisellä viikolla kuin olen täällä. Alkuviikosta puhuin kyllä Tilahunin, yksi monitoroijista, kanssa että voisin ehkä mennä hänen mukaan ensi viikolla. Viikonloppuna poikkean ehkä Hararissa ostamassa vähän tuliaisia, muuten perusmeiningeissä. Niin ja huomenna varaan lennon DD:sta Addikseen 25.12!

Amasegönallo! (Tuolta kuulostaa ”Kiitos” amharaksi) Galatoma! (”Kiitos” oromiaksi)

Taas on melkein pari viikkoa kulunut ja aika on mennyt kuin siivillä.

Viimeksi taisin kirjoitella sitä ennen kun olin menossa tapaamiseen DD:n muiden valkoisten kanssa :) Tapasin silloin maanantai-illalla Philippan, joka on ollut täällä vuoden töissä Oxfamilla hoitaen jonkunlaista projektipäällikön virkaa. Lisäksi tapasin toisen britin, Carolin, joka on ollut Etiopiassa myös vuoden päivät. Carol on täällä jonkun vapaaehtoistyöjärjestön kautta ja tekee duunia Dire Dawan yliopistolla ihan naurettavalla palkalla. Carol oli kuitenkin semmoinen tapaus, että vapise Etiopian opetusjärjestelmä, kun Carol tulee ja opettaa opettajille miten opettaa! Ihan hauska oli istua iltaa Philippan ja Carolin kanssa ja kuulla, että en oo ainut jolla täällä on ollut välillä vaikeaa. Tarkoitan siis etiopialaisten kanssa. Näköjään on ihan yleinen tapa, että luvataan, mutta lupausta ei pidetä. Carol ja Philippa oli kuullut lauseen ”I’ll call you tomorrow/Let’s meet today in the evening” myös monen monta kertaa.

Töiden suhteen viime viikko oli melko hiljainen. Toki nyt viikkoraportti tehtiin, mutta muuten mun aika kului selvittäessä aikataulua mun kenttävisiiteille. Joitakin paikkoja, joita olin ajatellut, oli pakko vaihtaa kun niihin on niin pitkä matka ja vaikea pääsy. Joissakin turvallisuustilannekin on vähän niin ja näin, joten päädyttiin sitten kolmeen kylään; Babileen, Miessoon ja Daro Lebuun. Niissä pitäisi olla tilanne ihan ok, ja niihin on suhteellisen helppo päästä. Illat kului normaaliin tapaan; tiistaina käytiin Janin kanssa kasvishampurilaisella ja katsottiin 6 jaksoa Frendejä, keskiviikkona käytiin Samrat-hotellissa syömässä ja tavattiin taas Philippa ja Nora Oxfamista, torstaina skypeilin J-P:n kanssa ja kävin taas Samratissa syömässä Janin, Chrisin (uusi kenialainen logistiikkapäällikkö) ja Georgen (Jijigan logistiikkapäällikkö) kanssa. Perjantaina en mennyt enää takaisin toimistolle iltapäivällä, kun ei sinne kukaan mukaan ikinä mene :) Olin päivän vaan kämpillä ja illalla tapasin Janin, Chrisin ja Georgen Blossom-hotellilla. Lähdettiin sitten Oxfam-Noran läksiäisiin, jonne meidät oli kutsuttu. Paikalla oli meidän lisäksi varmaan 30 tyyppiä; Oxfamin toimistoväkeä ja niiden perheitä. Juhlan kunniaksi oli teurastettu myös kaksi vuohta, mutta onneksi tarjolla oli myös kasvisruokaa, kun tiesivät että mä ja Jan ollaan myös tulossa. Jan ei syö lihaa kun se on täällä väärin teurastettua, muslimijuttuja :) Oxfam-porukka oli kova tanssimaan ja me neljä sitten käytettin tilaisuus hyväksi ja lähdettiin Bistroon. Sieltä vaihdettiin pian harar Menger-nimiseen ulkoilmaraflaan, johon Oxfam-porukkakin oli löytänyt jo tiensä. Ihan jees paikka, mutta jälleen kerran musiikki niin lujalla, ettei mitään rajaa. Siinä vaiheessa huomasinkin sitten jo, että kotiin on tänään turha yrittää enää mennä, kun kello lähenteli jo puolta yötä. Naapureita en kehdannut alkaa enää häiritä ja porttia ei saa yöllä auki ilman että soittaa joillekin naapureista. Ei kiitos. Lähdettiin sitten vielä porukalla Desire-nimiseen discoon, jossa en ollut ennemmin käynyt. Ihan ok paikka, mitä nyt tärykalvot taas oli koetuksella. Lopuksi päädyin Blossomiin yöksi ja nukuin pitkästä aikaa kunnon hotellihuoneessa! Lauantaina käytiin syömässä Janin ja Chrisin kanssa paikallista aamupalaa Shellin kahvilassa. Halpaa ja jopa ihan syötävää. Päivä meni toimistolla ja ilta Samratissa ja Frendejä katsellen. Sunnuntaina olin aamupäivän naapurin poikien kanssa, kun ei oo hetkeen ollutkaan aikaa olla niin paljon kotona. Olin laittanut aamulla mun kaikki aarteet (eli Suomesta lähetetyt Seiska-lehdet) roskiin ja pojat oli tietenkin löytänyt ne. Siinä oli kiva selitellä 7-vuotiaille miksi lehdissä on melkein alastomien tyttöjen kuvia (Seiskan tähtityttö-sivu)!!! Kävin myös toimistolla, mutta tuli sähkökatkos, eikä generaattoria saatu toimimaan, joten tulin takaisin kotiin. Illalla katsottiin Janin kanssa Disneyn uusi animaatio ”Up!”, jota kyllä suosittelen.

Maanantaina tulikin sitten äkkilähtö kentälle. Meidän oli tarkoitus lähteä Lishanin ja kuskin kanssa kohti Babilea vasta tiistaina, mutta käsky kävi ja startattiin sitten jo maanantaina puolelta päivin. Myös Mohammed, yks mun pomoista, tuli päiväksi meidän kanssa. Ajettiin siis Harariin, jossa syötiin lounas ja sieltä jatkettiin vielä noin 30 kilometriä Babileen. Harariin asti tie on suht hyvä, mutta sen jälkeen Jijigaan johtava tie on melkein kokonaan korjauksessa. Suurimmaksi osaksi ajettiin siis pölyistä kiertotietä, joka kulki laaksojen ja vuorien (tai ainakin suurempien kuin meidän tuntureiden) läpi. Päästiin Babileen, joka oli kylä päätien molemmin puolin ja se olikin sitten siinä. Ajettiin Babilen DPPC:een (Disaster Prevention & Prepardness Agencyyn) ja haettiin sieltä joku äijä kyytiin. Mentiin sen johdolla sitten tarkastamaan Babilen ruokavarastoja ja todettiin että ihan hyvältä näytti. Käytiin myös Efadin-nimisessä pikkukylässä tarkastamassa pari varastoa ja samalla Lishan ehdotti, että haluaisinko aloittaa haastattelujen tekemisen siellä Efadinissa. Paikka oli heti ensinäkemältä aika symppis, joten sanoin, että paikka kävisi mulle vallan mainiosti. Luvattiin tulla tiistaina takaisin. Iltapäivällä ajettiin takaisin Harariin ja kirjauduttiin taas samaan hotelliin kuin viime kerralla. Tana hotellissa yö maksaa 60 b eli noin 3 euroa. Ei paha :) Hotellin pihassa huomattiin, että myös muita kenttämonitoroijia oli Hararissa ja näinkin että Tesfaye oli yhtenä kuskeista. Se lupasi, että voitaisiin mennä illalla syömään kun ei olla hetkeen ehditty nähdä. Tällä kertaa puhelin jopa oikeasti soi ja se haki mut syömään seiskan aikaan. Syötiin ja sen jälkeen se vei mut vielä Harar Beer Factoryyn, jossa on niiden oma panimo. Henk.koht. en oikeen Harar-nimisestä kaljasta välitä, mutta tulipa käytyä. Tultiin takaisin hotellille joskus ennen kymmentä ja menin melkein saman tien nukkumaan. Tiistaina lähdettiin ysin aikaan takaisin Babileen. Kierrettiin vaihteeksi varastoja ja tavattiin pari paikallista naista, jotka hoitaa osan ruoan jakamisesta Babilessa. Puolilta päivin oli lounaan aika, mutta alkoi näyttää taas siltä että mulle ei ole mitään ruokaa tarjolla. Loppuviimein jostain ravintolasta kiikutettiin mulle injeraa ja chiroa, joka tarkoittaa erilaisia outoja sooseja, joita syödään injeran kanssa. Olin taas varma ruokamyrkytyksestä, mutta ruoka oli jopa hyvää eikä mitään jälkiseuraamuksia tullut. Ei taida mun elimistö reagoida enää mihinkään, kun oon niin paljon sitä jo myrkyttänyt syömällä vaikka mitä ja vaikka missä :) Iltapäivä kuluikin sitten Efadinissa, jossa haastattelin kahta kylän johtajaa. Toinen niistä oli jopa nainen! Aikamoistahan tuo graduaineiston keruu täällä on, kun ei ole todellakaan yhteistä kieltä. Onneksi Lishan toimi kääntäjänä. Tyypit oli mukavia ja juteltiin ehkä semmoinen tunti. Tuloksia voin luvata joskus ensi syksyyn mennessä :D Efadin oli tosi symppis paikka, en tiedä miksi. Se on kärsinyt aikoinaan tosi pahasta leprasta, mutta nyt tämä kylä oli taltuttanut taudin. Oli kyllä aika puska koko paikka, lapset oli innoissaan autosta jne. Illalla ajettiin taas takaisin Harariin. Seiskan aikaan Mekonnen, joka oli myös kenttäreissulla Hararissa, pyysi mut syömään. Mentiin Freshiin ja sain kauan odotettua pizzaa!!! Mekonnenin yllätys oli se, että ensimmäiseksi se kysyi että ollaanko käytetty eilen illalla Tesfayen kanssa WFP:n autoa kuuden jälkeen. Sanoin vaan että kyllä, ollaan. Mekonnen sanoi, että Tesfaye voi joutua siitä vaikeuksiin, kun yleensä WFP:n autot ei saa olla iltaisin ajossa. Meidän olisi siis pitänyt liikkua julkisilla ja jättää auto hotellille. Just. Oonhan mä tuosta säännöstä ennemminkin kuullut, mutta menepä nyt sanomaan 15 vuotta kuskina toimineelle, että en suostu tulla kyytiin, mennään taksilla. Mutta myöhemmin selvisi se, että pääjuttu ei ollutkaan ollut meidän ”ilta-ajelu”, vaan se että Tesfaye oli lähtenyt vielä mun heittämisen jälkeen uudestaan johonkin kaupungille ja tullut vasta kahdelta yöllä hotellille. Siitä voi tullakin jo jotain sanktioita. No onneksi Mekonnen kertoi mulle, niin osasin varautua kaikkeen.

Eilen aamulla lähdettiin jo kasin aikaan Efadiniin, koska mun oli tarkoitus haastatella siellä vielä ”normi-kyläläisiä” ja lisäksi pitäisi ehtiä tehdä haastatteluja vielä toisessa kylässä. No Efadinissa ei tietenkään oltu valmiita, joten ajettiin Erer Ibadaan, toiseen kylään, joka oli myös yhtä puskassa kuin Efadin. Ajettiin mm.norsujen suojelualueen läpi (jossa ei kyllä nähty yhtään norsua, vain kameleita) ja lopulta päästiin perille. Kyseessä on 1980-luvun alussa asutettu alue, jonka on perustanut saksalainen järjestö Menschen für Menschen. Nykyään järjestö ei ole enää kovin aktiivinen, mutta tukee silti kylässä olevaa klinikkaa ja koulua. Paikka oli aika mielenkiintoisen oloinen. Haastattelin taas kahta johtoportaan tyyppiä, joista toinen tuli haastatteluun toki haulikon kanssa :) Tyyppi oli kuitenkin symppis, koska se katsoi kieroon kokoajan! Sitten haastattelin vielä kahta lukutaidotonta naista, toinen oli mua vaan vuoden vanhempi. Molemmilla oli alle vuoden ikäiset vauvat mukana haastattelussa ja koko haastattelun ajan he imettivät lapsiaan. Saatiin tehdä haastattelut koulun opettajien huoneessa, jossa vieraili välillä mm.vuohia. Sitten jatkettiin takaisin Efadiniin, jossa mulle olikin hommattu oikein mukava porukka haastateltavaksi. Vanhempi mies ja nainen ja parikymppinen tyttö ja poika. Siinä sitten juteltiin taas vähän yli tunti ja meni ihan kivasti. Tämän jälkeen ajettiin takaisin Harariin ja sieltä Dire Dawaan. Tulin toimistolle suoraa ilman lounasta ja olin muutenkin ihan poikki. Jaksoin puoli kuuteen asti ja sitten mentiin Janin kanssa Ras-hotelliin syömään salaattia! Olipas se taas hyvää vaikka vaan muutaman päivän oli ollut muualla. Vaihdettiin viimeisimpien päivien juorut ja kuulin mm.ensimmäistä kertaa DD:n prostituoiduista. Niitä on alkanut ilmaantua Samratiin ja Blossomiin ja ainakin Chrisiä on ahdisteltu jo aika pahastikin. Kasin aikaan lähdin kotiin kun meinasin nukahtaa tuoliin. Karkotin vaihteeksi muutamat hiiret mun ruokalaatikosta ja menin nukkumaan.

Tänään oon kirjoitellut haastatteluja puhtaaksi jne. Ihan hyvin niistä varmaan saa jotain irti, katotaan keväällä sitten tarkemmin. Seuraava kenttävisiitti on jo ensi viikolla; lähden Remedanin kanssa Miessoon kolmeksi-neljäksi päiväksi. Silloin ollaan yötä Asbe Teferissa, eli omat ruoat mukaan! Ei vieläkään tuo raaka liha oikein uppoa. Tänään kun menin lounaalle odotin innolla Meseratin tekemää spagettia tai riisiä. Mutta eipä näkynyt Meseratia! Jätin kyllä lapun ja käskin naapureiden keroa, että torstaina olen taas kotona, mutta eipä täällä ikinä voi luottaa oikeen mihinkään. Nyt lähden kotiin päin ja skypeilemään J-P:n kanssa. Huomenna täällä on muslimien juhlapyhä ”Eid-al Adha”, joka tarkoittaa vapaapäivää. Taidanpa tulla silti toimistolle. Viikonloppuna puhuttiin Chrisin kanssa jos lähdettäisiin vierailulle Jijigaan, mutta taitaapa jäädä haaveeksi. ”Let’s go to Jijiga during next weekend” tarkoittaa ihan samaa kuin ”It would be nice to go to Jijiga but something else came and I didn’t have connection so I couldn’t call you.” :D

Palataan taas, luultavasti Miesson reissun jälkeen :)

Pitää vissiinkin aloittaa tämä blogi sanomalla, että täälä on ollut viime viikkojen aikana kylmä! Niin ainakin kirjoitettiin viime viikkoiseen raporttiin :) Kylmä täällä siis tarkoittaa vain vähän yli +30 päivisin ja öisin noin pariakymmentä astetta. Mutta on tämä oikeastikin helpottanut niistä alkuviikoista. Nyt alkaa kylmä suihku tuntuakin jo kylmältä eikä hiki virtaa enää samalla lailla. Aamulla oon pitänyt jo ohutta villatakkiakin kun oon päristellyt bajajilla töihin. Ehkä juuri tuon sään takia, tai sitten tauti tarttui jo Suomessa, olin viikon verran kipeä. Toki olin varma, että mulla on lentokoneessa tarttunut sikainfluenssa ja vaikka mikä muu tauti, mutta hengissä ollaan. Kuume ei noussut yli 37,2 kertaakaan ja töissä olin joka päivä. Melko iisisti piti ottaa ja kävin jo paikallisessa apteekissa hakemassa yskänlääkettä. Se kauhea punainen litku karkotti kurkkukivun ja yskän päivässä! Sitä en toki tiedä mitä pullo sisälsi :) Nyt ollaan siis taas kunnossa ja lauantaina olin jo uimassakin.

Toissa viikko meni siis melko rauhallisissa tunnelmissa. Töissä perussettiä ja jonkun verran kiirettä kun samaan aikaan tehtiin viikko- ja kuukausiraportteja. Lauantaina menin jälleen kerran yhden kuskin, Eliaksen, kanssa ajelulle, kun se halusi viedä mut paikkaan, jossa saa DD:n parasta kahvia. Sanoi jo etukäteen, että kyseessä ei ole sitten mikään hieno paikka. Ennen sitä ajettiin kuitenkin Eliaksen kotiin, kun se halusi välttämättä että näen sen kämpän. Elias on ehkä 30v, asuu yksin vanhempiensa naapurissa. Tapasin myös Eliaksen isän, joka puhui sujuvaa italiaa ja sanoi olevansa jo ihan ”Finito!” koska oli 75v. Eliaksen koti oli yksi huone, jossa oli jääkaappi, sänky, tv ja joku kaappi. Semmosia ne näyttää olevan täällä kaikilla, mutta eipä sitä nyt paljon muuta tarvikaan. Sitten ajettiin aika järisyttävälle alueelle, jossa ”kahvio” sijaitsi. Kyseessä oli semmonen perinteinen paikallisten ”kahvio”, jossa istutaan kadunvarressa peltipurkkien päällä ja naiset tarjoilee kahvia termareista. Toki kaikki kupit huuhdotaan samassa vedessä jne, joten olin jo varma että jos ei nyt iske giardia niin ei sitten ikinä. No ei iskenyt ja kahvi oli parasta, mitä olen maistanut! Siinä äijien kanssa istuttiin ja sitten lähdettiin takaisin toimistolle. Muuten viikonloppu meni Pakistanilaisen Janin kanssa, joka oli tosiaan tullut tänne sillä aikaa kun mä olin Suomessa. Jan tietää kaiken elokuvista ja kaikenmaailman sarjoista ja sen kanssa ollaankin kulutettu aikaa nyt katsomalla elokuvia ja mm.Frendien ensimmäistä tuotantokautta. Ollaan käyty myös syömässä intialaista Samratissa varmaan jo 5 kertaa! Ihan hyvä tyyppi tämä Jan. Alkaa vaan jo välillä ahdistaa tämä kulttuurien erilaisuus :) Haluaisin oman, pienen, suomalaisen ystävän tänne aina välillä :)

Viime viikon maanantaina hain vihdoinkin J-P:n lähettämän paketin postista. Meni 6 viikkoa että se saapui perille. Sisältö muuten kunnossa, eikä kirjekuorta oltu vissiin edes avattu, mutta suklaa oli sulanut muodottomaksi :D Posti oli ihan täynnä ruskeita isoja pahvilaatikkoja mitkä näytti olevan lähdössä joka puolelle maailmaa. Tesfaye sanoi niiden olevan täynnä khattia. Tietenkin! Voi olla, ettei ole enää kovin tuoretta kun pääsee perille jenkkeihin tai ausseihin. Kuulin muuten naisesta, joka on tullut miljonääriksi khat-bisneksellä. Sen vuositulot on nyt jotain 9 miljoonaa dollaria, joka on täällä PALJON. Sillä on kuulemma oma lentokone, jolla kuljetetaan khattia mm.Djiboutiin. Tiistai, koko päivä, meni monitorointi/kenttätyyppien kokouksessa. Meitä oli siellä Patrick (pomo), Mohammed ja Mekonnen (program officer & program assistant) ja 6 kenttämonitoroijaa + minä. Käytiin läpi onko tyypit päässyt tälle vuodelle asetettuihin tavoitteisiin mm.kuinka monta päivää on kentällä vietetty ja kuinka monta kertaa mikäkin projekti on monitoroitu ja kuinka monta visiittiä täytyy vielä loppuvuoden aikana tehdä. Ihan hyvin näytti menevän, mutta toki tekemistäkin vielä on. Käytiin läpi myös raportoinnin tasoa ja sovittiin joistain ”pelisäännöistä”, kun yleensä kaikkien kenttämonitoroijien raportit on myöhässä. Kokous päättyi vasta kuudelta illalla ja tyypit sanoi, että tää oli ollut pisin kokous mitä niillä on ikinä ollut. Mutta hyvä niin. Jotkut asiat on täällä vähän niin ja näin, kun mitään selviä sääntöjä ei ole ollut. Oon siitä sanonut Patrickille ja Mohammedille monta kertaa. Katotaan nyt miten homma alkaa luistaa tuon kokouksen jälkeen. Keskiviikkona aloin kartoittaa gradu-juttuja. Tässä on enää kuusi viikkoa jäljellä enkä ole oikeastaan laittanut tikkuakaan ristiin aineistonkeruun kannalta. Nyt kun kenttämonitoroijat oli paikalla niin juttelin niiden kanssa ja päätettiin 3 woredaa, joissa tuun keräämään mun aineiston. Ne on alueita, joissa nälänhätätilanne on tällä hetkellä pahin. Tai no, eihän täällä nälänhädästä puhuta vaan aliravitsemuksesta, mutta kuitenkin. Sinne pitäisi nyt sitten lähteä tekemään haastatteluja ennen kuin palaan kotiin. Taidan ottaa kyllä omat ruoat mukaan!

Loppuviikko meni rauhallisissa merkeissä. Lähettelin vaadittuja raportteja Suomeen ja autoin viikkoraportin teossa. Mun mielestä on niin hienoa, että opintotuella saisin ostettua jo kaksi kamelia! Lampaan saisin jo 15 eurolla, samoin kuin vuohen. Oleellista tietoa, mikä jää päähän kun selvittää joka viikkoisia hintoja. Melkein joka ilta katsottiin Janin kanssa Frendejä kun eipä täällä nyt hirveästi tekemistä ole. Perjantaina ehdotin Djiboutilaiselle Neimalle, että voitaisiin tehdä illalla jotain jos se haluaisi. Oon huomannut että se ei käy oikeastaan missään enkä ole paljon sitä nähnytkään. No se lupasi tulla hakemaan mua perjantaina toimistolta, odotin puoli tuntia, yritin soittaa, odotin ja sitten lähdin. Tyypistä ei kuulunut mitään ennen kuin Jan soitti sille tunnin päästä. Sanoi olleensa kiireinen ja tulee pian. No eipä näkynyt eikä kuulunut koko iltana. Ihme meininkiä! Sanoinkin jo Janille, että jos Suomessa joku käyttäytyisi noin, niin kukaan ei tykkäisi kyseisestä tyypistä. Taitaa olla sama homma kaikkien paikallisten tyyppien kanssa täällä. Tesfayeta mun piti nähdä tiistaina ja sunnuntaina, mutta mitään ei kuulunut kumpanakaan päivänä. En tajua mitä ideaa on siinä, että luvataan nähdä, mutta sitten ei edes ilmoteta ettei pystytäkään tulla. Onneksi Janin kanssa ei ole ollut samaa ongelmaa. Janille on vaan ollut ongelma se, että en puhu omista henk.koht asioistani niin paljon. Loppuviimein meni melkein hermo ja sanoin, että ei me suomalaiset kovin helpolla avauduta tuntemattomille ihmisille. Miten hiljaisuus voi olla niin iso ongelma kaikille ihmisille täällä?

Launtai-illalla mentiin Janin kanssa Bitroon, joka muistutti ehkä eniten baaria niistä paikoista missä oon täällä käynyt. Siellä oli sitten Janin kaksi vanhaa tuttua Oxfamista (brittiläinen hyväntekeväisyysjärjestö) ja istuttiin sitten niiden kanssa. Nora, joka oli kotoisin Filippiineiltä, on ollut täällä 6kk ja Philly, britti, on ollu täällä vuoden. Kutsuivat meidät myös Noran läksiäisiin, jotka on ensi perjantaina. Bistroon tuli myös WFP:n porukkaa ja loppuillasta jäin niiden kanssa, kun Jan lähti Oxfamilaisten kanssa johonkin yökerhoon. Oli ollut kuulemma aika villi meno! Ja Janin ensimmäinen kerta baarissa koko elämän aikana! Onneksi en lähtenyt, WFP:läisten kanssa oli kivaa ja sovittiin että mennään ulos seuraavana lauantainakin. En vaan tiedä oonko kiinnostunut näkemään lisää yökerhoja, kun jo tuo Bistro oli kuulolle melkoinen kokemus. Sunnuntaina kärsin 5 kaljan jälkeisestä olotilasta, mutta lähdettiin silti yhdeltätoista sovitulle kävelykierrokselle Janin kanssa. Mentiin marketille ja otin valokuvia, käveltiin joen toisella puolella ja lopuksi päädyttiin keskustaan. Mentiin lounaalle paikkaan, jossa oon tyyppien nähnyt syövän hampurilaisia. Se ei voi olla huono merkki :) Ja ruokalistalla oli kuin olikin; kasvishampurilainen!!! Arvatkaapa maistuiko hyvältä, vaikka ei se nyt oikeasti ollut edes mikään kovin erikoinen. Siinä syödessä meni sitten viimeinenkin periaate; annoin rahaa kerjäläiselle. Vanha mummo, ehkä 85v, tosi symppiksen näköinen, käveli pöydästä toiseen, ei puhunut mitään, ojensi vaan käden. Mulla oli 3 kolikkoa, jotka oli arvoltaan ehkä 0,75 birriä ja annoin ne tädille kun näköpiirissä ei ollut muita kerjäläisiä. Sain siitä hyvästä mummon siunauksen :) Tän jälkeen en kyllä rahojani jakele, nyt oli vaan pakko. Säälitti ehkä tuo mummo enemmän kuin lapset mitä täällä näkee joka päivä. Illalla käytiin syömässä intialaista ja tavattiin vielä George, joka on Jijigan toimiston logistiikkapäällikkö, Janin vanha tuttu. Lisäksi tavattiin ugandalainen World Health Organization:in tyyppi. On aina kiva kuunnella tuommoisten vanhojen tekijöiden juttuja, kun niillä on niin paljon kokemusta. Ugandalainen oli myös hyvin järkyttynyt siitä kun täällä ei mikään toimi. Ihmetteli sitä, miksi Etiopia yrittää salata kaikki ongelmansa ulkomaailmalta. Täällä on havaittu lähiaikoina mm.koleraa, mutta siitä ei saa puhua sillä nimellä. Lisäksi tautitapausten määrät pitää ”vahvistaa” aina jollain valtionhallinnon tasolla.  Tyyppi sanoi, että tämä on vaikein maa missä on tehnyt töitä. Enkä yhtään ihmettele!

Nyt aloitellaan taas uutta viikkoa. Edessä vielä 6 viikkoa ja sitten paluu kotiin. Pitäisi tämän viikon aikana selvittää, koska pääsen tekemään haastatteluja ym. Odotan kyllä innolla, vaikka en tiedäkään kuinka kaikki tulee onnistumaan.

Ai niin, joudun tänään illalliselle neljän muun valkoihoisen kanssa! Oikein kunnon ekspatti-tapaaminen :D Oxfamin Nora & Philly haluavat esitellä mut jollekin Carolille, joka on täällä vapaaehtoisena opettajana DD:n yliopistolla ja sen lisäksi jollekin Hayleylle, josta mulla ei ole mitään tietoa. Huomaan miten erakkoluonne oon, kun nyt jo stressaan että eihän näiden ihmisten kanssa ole pakko olla joka ilta tästä eteenpäin! Perjantaina aion käydä Noran läksiäisissä, mutta sen jälkeen toivon pääseväni pian kentälle :) No ehkä sitä seuraa kaipaakin, kun Jan lähtee viimeistään keskiviikkona ja sen jäkeen olen taas ”yksin”.

”Kylmä” Dire Dawa kuittaa ja palailee taas jonkun ajan päästä :)