Pahoittelut siitä, että kirjoittaminen on hieman jäänyt, kun tässä viimeisimpien viikkojen aikana nyt on tapahtunut kaikenlaista, eikä aikaa oikein ole ollut. On tainnut mennä yli kolme viikkoa siitä kun viimeksi kirjoitin. Tähän kolmeen viikkoon on sopinut mm. pikavisiitti Suomeen, uudelleen asettuminen tänne DD:n kotiin ja pari uutta ystävää :)

Aloitetaanpa kuitenkin sieltä kolmen viikon päästä… Kyseinen viikko oli melko hiljainen ainakin töiden suhteen. Alkuviikon tein omia hommia, eli keräilin aineistoa netin kautta gradua varten ja luin kaikenlaisia raportteja, joista on toivottavasti hyötyä tulevaisuudessa. Enemmän tapahtuikin sitten vapaa-ajalla. Maanantaina todistin ensimmäistä kertaa ns.lapsihysteriaa! Olin menossa ostamaan hedelmiä töiden jälkeen ja samalla huomasin että kyljessä roikkuu kolme kerjäläistyttöä järkyttävissä rääsyissä. Ne ei uskonut millään, vaikka käytin hyödykseni kaiken amharankielen varastoni yrittäessä sanoa, että tää täti ei anna rahaa kellekkään. Seurasivat noin vartin ja lopulta joukkoon liittyi vielä ehkä 5 poikaa, jotka alkoivat myös vaatia ja kerjätä rahaa. Tiedostamatta edes itse, ei mennyt kuin pari sekunttia kuin huusin jo sydämeni pohjasta ja vihaisen näköisenä ”Hey!!!” ja niin lapset säikähti ja juoksi pakoon. Eipä ole ennemmin tullut huudettua lapsille, mutta näköjään jonkunlainen itsesuojeluvaisto mullakin on vielä olemassa ;) Tiistaina sain uuden kaverin! Yksi vanhempi (n.45v)kuski, Tesfaye, lähti kävelemään samaa matkaa kotiin ja oltiinkin sillä matkalla sitten kymmeneen saakka. Tesfaye puhuu tosi hyvää englantia ja on Salomonin kanssa ainoa, joka on tehnyt paljon duunia ulkomaalaisten kanssa ennemminkin. Tajuaa siis mun ajatusmaailmaa melko hyvin. Käytiin kaljalla keskustassa ja sitten suunnattiin Ras-hotellin ravintolaan, joka on Tesfayen mielipaikka. Siellä sitten käytiin läpi koko toimiston porukka ja juoruttiin oikeen sydämen pohjasta :D Sain myös tietää, että Salomon on sairaalassa jostain syystä ja sovittiin että mennään katsomaan sitä sinne joku ilta. Tesfaye on tosi hauska tyyppi ja erittäin kohtelias. Mitenköhän nuo keski-ikäiset poikamiehet onkin täälä mun parhaita kavereita!? Tuntuu että ovat ottaneet mut jotenkin ”suojelukseensa”, enkä kyllä valita siitä yhtään. Keskiviikko meni kisuja kesyttäessä ja nyt ne tuli jo sisälle kylään! Torstaista alkoikin sitten surut ja murheet… Perhepiirissä siellä kotona elettiin sairauden aiheuttamassa epätietoisuudessa ja sen takia en saanut tääläkään tehtyä oikeen mitään. Ajatukset oli kokoajan Suomessa. Perjantaina en saanut töissä tehtyä mitään, etsin vaan lentoja Suomeen, jos pahin tapahtuu. Ja valitettavasti, lauantaina se tapahtui. Viikonloppu meni sitten odottaessa maanantaita, jotta saisin varmistuksen siitä, koska pääsen lähtemään Suomeen. Patrick-pomo oli onneksi tosi ihana ja sanoi, että voin toki lähteä käymään Suomessa, jos siltä tuntuu ja olla niin kauan kuin on tarve.

Maanantaina järjestin asioita niin, että pääsisin lähtemään jo kyseisen viikon aikana. Asiat järjestyi hyvin ja tilasin meno-paluun Suomeen ja tiistaina istuinkin sitten jo pikkukoneessa matkalla kohti Addista. Huh huh mikä lentomatka! Addiksessa oli niin pitkä jono laskeutumisissa, että jouduttiin pyöriä ympyrää Addiksen ulkopuolella noin puolen tunnin ajan. Ei kyllä tätä tyttöä tarvitse viedä enää mihinkään taitolentokoneeseen! Olin aivan likomärkä kun päästiin lopulta laskeutumaan, hieman vissiin on tallella tuota lentopelkoa! Addiksesta olin varannut hotellihuoneen päiväksi, kun en halunnut jäädä odottamaan yöllä lähtevää lentoa kentälle. Hotelli oli ihan ok, ihan Bole Roadin lähettyvillä. Todella perus, ja koko iltana ei ollut sähköjä. Samat ongelmat vissiin ympäri Etiopiaa. Ilta kului jutellessa hollantilaisen miehen kanssa, joka toimii oppaana hollantilaisille ryhmille ympäri Etiopiaa ja kotona hän viljelee maata. Katsottiin läpi varmaan 1000 kuvaa hänen kameraltaan. Nyt harmittaa vielä enemmän, jos mulla ei ole aikaa mennä esimerkiksi Etelä-Etiopiaan. Siellä näyttää olevan aikalailla erilainen meininki kuin täällä. Ihmisetkin olivat kuvien perusteella ihan eri näköisiä. Puoli yhdeksitoista tilasin taksin, joka heitti mut kentälle. Lento Istanbulin kautta Suomeen lähti yöllä kahden aikaan. Keskiviikkona olinkin sitten jo kotona, jossa olin yhteensä 10 päivää. Home sweet home <3 Suomessa olon aikana sain kuitenkin mailia DD:sta, että Salomon oli myös kuollut! Huh huh! Se oli siirretty Addikseen sairaalaan sillä viikolla kun lähdin Suomeen ja pahin oli sitten tapahtunut. Harmittaa, kun kyseessä oli yksi parhaista tyypeistä täällä ja todella suuressa kiitollisuuden velassa häntä kyllä muistelen.

Teki hyvää olla Suomessa ja hautajaisten jälkeen on taas helpompaa aloittaa puhtaalta pöydältä. Lento takaisin Etiopiaa kohti lähti viime sunnuntaina puolen päivän jälkeen. Lento lähti jo tunnin myöhässä ja myöhästyi matkan varrella lisää, kun ukkonen jyrisi. Oli taas kyllä yks pahimmista lennoista. Järkyttävä rankkasade ja valoshow ikkunoiden takana ja porukka näytti jo ihan kärsivältä. Onneksi Turkish Airlines hoiti homman kotiin ja laskeuduttiin puolta tuntia ennen kuin mun seuraavan lennon piti lähteä. Istanbulin kentällä sitten juoksin ja etuilin ja ehdin lennolle, koska sekin oli 25 min myöhässä. Onneksi! Lennolla mun vieressä istui saksalainen Silvia, joka oli tulossa kahdeksi viikoksi Etiopiaan reissaamaan. Tulee jossain vaiheessa myös DD:aan, joten tavataan vielä silloin. Saavuttiin Addikseen maanantaina aamuyöllä neljän aikaan. Jäin suoraa kentälle odottelemaan YK:n konetta, joka lähti sitten kuudelta. Dire Dawaan kesti taas puolitoista tuntia ja sen jälkeen tulin suoraa töihin. Jengi oli ihan innoissaan kun tulin takasin :) Aamupäivän nukuin koneen ääressä ja lounaan jälkeen jatkoin samaa rataa! Naapurinpojat tuli muuten morjenstamaan lounaan aikana. Keskimmäisellä oli yks hammas lähtenyt, isoimman hymy oli ihan korviin saakka ja pienimmällä oli taas kynsilakkaa, joten en tiedä kumpi se on…vieläkään. Lisäksi meidän pihalle oli ilmestynyt noin 2 metriä syvä kuoppa, joka on oikeastaan parin metrin päässä mun ovesta! Kun kysyin sen tarkoitusta, kaikki vaan hoki että ”garbage”. Kai sinne dumpataan kaikki roskat ja sitten täytetään umpeen. Että semmosta kierrätystä täällä! Maanantaina töiden jälkeen olin ihan jumissa. Menin kuitenkin käymään Blossomissa yhdellä, kun ajattelin että ne ihmettelee missä oon ollut. Siellä sitten törmäsin mun toiseen uuteen kaveriin, Janiin, joka oli tullut meidän toimistolle sinä aikana kun olin Suomessa. Jan on Pakistanista, se on ehkä 35v ja sillä on iso parta!!! Tommosen näkösen tyypin kun veis jenkkeihin menevään koneeseen, niin vois olla jengi hieman peloissaan :) Siinä sitten menikin koko ilta, kun mentiin vielä syömäänkin. En ole ennen edes tiennyt, että Samrat-hotellista saa intialaista ruokaa! Siinä sitten Janin kanssa syötiin nan-leipää ja palak paneeria, huh huh kun maistui hyvälle! Jotenkin tuon Janin kanssa oli vaan helppo puhua, kun se on hieman enemmän samalla aaltopituudella kuin nämä paikalliset. Musta on alkanut tuntua, että mä en vaan tajua tätä näiden huumoria. Nää nauraa mun mielestä ihan lapsellisille jutuille, missä ei oo mitään järkeä. No…ehkä sitten mä oon vaan liian vakava tyyppi, joka ei tajua hyvää läppää :D

Eilinen meni myös vielä kauheessa sumussa, kun univelkaa oli vieläkin. Siinä tarkastin viikko- ja kuukausiraportteja ja aloitin tekemään kuukausittaista Action Based Monitoring-raporttia. Kirjoitin lisäksi toimiston puolesta kirjeen Dire Dawan Roads Authorityyn. Toimiston ulkopuolelle asennetaan tällä hetkellä semmoisia palkkeja, mitkä estää autojen parkkeeraamisen tuohon etupuolelle. WFP kiristi turvatoimiaan aika paljon Pakistanin iskun jälkeen, ja nyt halutaan varmistaa ettei mahdolliset räjähteillä lastatut autot pääse toimistojen lähelle. Nyt täälä oli kuitenkin käynyt joku WFP:n turvallisuustyyppi ja se oli sanonut, että ei riitä jos palkit laitetaan vaan etupuolelle. Ne pitäisi olla joka puolella toimiston muureja. Kirjoitin sitten kirjeen, jossa anotaan lupaa rakentaa palkit myös toimiston Pohjois- ja Itämuurien vierustoille. Eilisilta meni sitten taas ulkona, vaikka päätin mennä ajoissa nukkumaan. Neima, se uusi tyyppi Djiboutista, soitti ja sanoi että tulee hakemaan mut töistä. Mentiin sitten taas Blossomiin, jossa tavattiin Jan ja myöhemmin myös Gerard, joka oli käymässä Jijigan toimistolta. Mentiin sitten vielä illalliselle Samratiin, jossa syötiin jälleen kerran intialaista. Olin kotona yhdentoista aikaan ja menin samantien nukkumaan.

Tänään sitten heräsinkin kurkkukipuun. Arvasin, kun oon kerryttänyt tälläsen univelan, että vastustuskyky alkaa heiketä. Tänään oon sanonut kaikille, että en tule tänään mihinkään vaan meen seiskalta nukkumaan ja herään sit kuudelta aamulla. Pakko saada itsensä kuntoon, kun ei täälä nyt millään sairaslomalla huvittaisi olla! Joo ja älkää huolehtiko, ei täälä ole sikainfluenssaa :)

Dire Dawa ei ollut muuttunut puolessatoissa viikossa mitenkään. Samat hörhöt istuu samoissa kadunkulmissa tehden samoja hulluja hommia kuin ennenkin. Yksi letittää koko ajan niin likaista tukkaansa kuin olla ja voi, yksi repii paperia ja tekee siitä kasoja kadulle, yksi etsii myös paperia ja laittaa sitä hiustensa joukkoon ja yksi äiti imettää ehkä puolivuotiasta lastansa samalla viemärinkannella kuin ennenkin. Huh huh! Kämppä oli kuitenkin kunnossa, ja siellä olo tuntui taas heti kodikkaalta. Mukavaa on myös se, että heti tällä viikolla tapasin uusia naamoja. Pakistanilainen Jan on täälä vain tämän viikon, mutta ainakin Neima jää joulukuuhun saakka. Lisäksi yksi työkaveri pyysi jo sunnuntaina uimaan, toinen lauantaina kylään perheensä luo ja jossain vaiheessa pitäisi ehtiä vielä katsomaan leffaakin Janin kanssa. Ei tässä nyt ehdi tulla kipeäksi!

Nyt lähden kävelemään kotiin päin ja menen samantien nukkumaan. Lupaan kirjoitella tästä lähtien hieman useammin kuin kolmen viikon välein.

Chau!