Viimeinen kenttäreissu takana ja hengissä selvittiin! Nyt on jäljellä enää viikko ennen kotiinpaluuta, so countdown has started :)

Aloittelenpa tuolta viikon takaa perjantaista. Sain silloin tietää että en voikaan jäädä jouluksi Dire Dawaan kun 25.12 ei ole YK:n lentoja. Mun on siis pakko lähteä Addikseen jo keskiviikkona 23.12. Täällä joulua vietetään vasta tammikuun 9.päivä, mutta toimistot ja järjestöt, joissa on paljon ulkomaalaisia töissä, pitävät ovensa kiinni myös ”Eurooppalaisen joulun” aikaan. Perjantain kohokohtiin kuului myös tieto siitä, että meidän yliopiston uusi kehy-hanke sai Ulkoministeriön tuen!!! Hieno fiilis kaiken sen työn jälkeen mitä kaikki ”kehyläiset” on sen eteen tehnyt.

Lauantaina satoi jälleen kerran. Ja kun täällä sataa, niin silloin sataa kunnolla! Olin toimistolla sadetta paossa ja illalla tapasin Carolin (DD:n yliopistolla vapaaehtoisena), kun se oli lähdössä lomalle, eikä enää ehdittäisi näkemään ennen mun lähtöä. Myöhemmin illalla mentiin Hotel Peacockiin, jossa Oxfamin Philippa järjesti sen läksiäiset. Paikalla oli varmaan 50 ihmistä ja Philippa melkein hukkui lahjoihin! Tuntui vähän oudolta, kun itse en oo missään vaiheessa edes ajatellut järjestäväni minkäänlaisia läksiäisiä… Ei ole vissiin WFP:ssä niin tapana, kun porukka vaihtuu muutenkin vähän liian nopeaan tahtiin. Sunnuntaina hyppäsin pikkubussiin ja päristelin Harariin. Tapasin pikaisesti kahta ruotsalaista tyttöä, johon tutustuttiin Pellen kanssa jo syyskuussa. Lisäksi kävin tinkimässä muslimien kanssa; lopulta myivät mulle ”palestiinalaishuiveja” jopa alle paikallisen hinnan. Lisäksi yritin löytää värikkäitä koruja, joita Oromo-naiset täällä käyttävät, mutta olivat niin turistihinnoissa alennuksien jälkeenkin, että ostin vain yhden käsirenkaan. Pikkubussi takaisin Dire Dawaan ja illalla avasin tv:n ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun tulin takaisin Etiopiaan :)

Maanantai meni selvitellessä viimeisien viikkojen aikatauluja. Varasin YK-lennon ensi keskiviikoksi ja hotellin Addiksesta. Tiistaina lähdettiinkin sitten kentälle. Tällä kertaa mukana oli Tilahun, kenttämonitoroija, Sentayehu, kuski ja Faysal, toinen kuski. Faysal oli rikkonut autonsa lähellä Bedenoa viime viikolla ja unohtanut hakea poliisin lausunnon asiasta ja joutui lähteä meidän kanssa samaa matkaa hakemaan sitä. Matka Bedenoon, jossa oltiin yöt, kesti kolmisen tuntia. Maisemat oli taas mahtavia ja tie aivan älyttömän huono (pääsee kyllä mun top 3:een!). Pysähdyttiin matkalla kahville Kurfa Chelen kylään ja jatkettiin kohti Bedenoa ylittäen monia vuoria ja laaksoja. Huomasi kyllä heti, että nyt ollaan ylämailla, oli sen verran kylmempi jopa päivällä ettei huppari meinannut riittää. Saavuttiin Bedenoon, joka oli melkoinen kyläpahanen, joskus puolen päivän jälkeen ja kierrettiin taas koko kylä etsien mulle ruokaa. Oli taas niin työn ja tuskan takana, mutta lopulta sain riisiä tomaattikastikkeella, jossa oli vain muutama lihan pala! Ei voitu lähteä Golo Odaan, meidän määränpäähän, tiistain aikana, koska turvallisuustilanne on siellä välillä vähä mikä on. Sieltä pitää lähteä valoisan aikana pois, koska Oromo Liberation Front on sielläkin voimissaan. Sen takia siellä ei voi yöpyäkään ja siksi majoituttiin Bedenon Hotel Africaan. Järisyttävä hotelli!!! Pääsee sekin kyllä mun Top 3: karseimmat hotellit-listalle. Ei mitään pesumahdollisuuksia, yksi vaivainen todella paskainen reikä lattiassa-vessa, likainen huone jne. No eipä ollut paljon valinnanvaraa siinä kylässä. Onneksi sain tietää vasta myöhemmin että hotelli on myös rottien suosiossa! Yhden tapasin kyllä kuolleena vessan ovella! No tiistai meni sitten istuessa khat-seremoniassa Tilahunin ja Feysalin kanssa. Aluksi oli ihan jees, mutta muutaman tunnin päästä kukaan ei taaskaan puhunut enää mitään, joten päätin lähteä hotellille. Yritin lukea, mutta eipä siitä mitään tullut, ennen kun saatiin sähköt seiskan aikaan. Kylässä on yksi päägeneraattori, jota pidetään päällä seiskasta yhteentoista illalla, muuten sähköä ei ole. Lisäksi, kännykät ei toimi, kun verkkoa ei ole. Illalla käytiin hotellin ”baarissa” Tilahunin kanssa juomassa muutamat.

Keskiviikkona lähdettiin sitten ajamaan kohti Golo Odaa. Tie oli uskomaton! Ei riitä että tie on mutkainen, kapea ja epätasainen, vaan toki se on myös täynnä aaseja, lehmiä ja lapsia. Muutamat äkkijarrutukset jouduttiin tekemään jälleen kerran, kun vuohia hyppi puskasta eteen ja kerran yksi mies yllytti lehmän meidän auton eteen. Varsinkin köyhillä maaseuduilla ihmisten on tapana valita vanhin ja huonokuntoisin lehmä ja yrittää saada autot törmäämään siihen. Tällä tavoin voi tienata sievoisen summan rahaa. Faysal oli kerran joutunut pulittamaan noin 7000b kun oli osunut lehmään. Se on hänen kuukausipalkkansa. Golo Oda sijaitsee samoilla korkeuksilla kuin Dire Dawa, joten ilma lämpeni taas huomattavasti sinne päin ajaessa. Tällä reissulla meni rengas vain kerran, onneksi on mukana aina kaksi vararengasta. Ajettiin Golo Odan ”keskustasta” vielä toiset 40 kilometriä ihan puskaan! Ajattelin jo välillä, että voiko täällä oikeasti asua kukaan. Kyseessä oli Hariro-niminen kylä. Tilahunin piti tarkistaa siellä muutama varasto ja mä sain tehdä muutaman haastattelun. Ensimmäistä kertaa kylän johtaja kysyi aika tiukkaan sävyyn että miksi tulin ja mistä olen kotoisin. Kun vastasin että oon Suomesta ja olen opiskelija, tilanne rauhoittui. Oli kyllä vaikein paikka missä olen haastatteluja tehnyt. Kylän päälliköt sanoivat, että kylässä ei ole koskaan käynyt valkoihoista ja lapset itki kun näkivät mut. Vaikka tehtiin haastatteluja yhdessä talossa, paikalle valui silti kymmeniä, jos ei satoja ihmisiä. Kun kävelin kylänraitilla, mua seurasi arvoilta 150 ihmistä, jos ei enemmänkin! Tuli hieman outo fiilis. Iltapäivällä ajettiin takaisin Golo Odaan ja Tilahun kutsui mut sen kaverin luo lounaalle. Nainen oli tehnyt mua varten oikein chiroa, papu-linssi-seosta, injeran lisäksi. Myöhemmin äijät lähti vaihteeksi jauhamaan khattia, mä jäin hotellille Sentayehun kanssa, joka ei jauha ollenkaan. Kirjoittelin haastattelut puhtaaksi ja kävin kävelemässä kylän torialueella. Se oli toki virhe. Olin siellä ehkä 3 minuuuttia kunnes mut oli piirittänyt noin 30 lasta. Ei oikeen huvittanut tehdä ostoksia enää sen jälkeen. Illalla käytiin taas hotellin baarissa.

Torstaina lähdettiin taas kohti Golo Odaa. Tuli taas hyvä fiilis aamutuimaan, kun Sentayehu vaan sanoi ”Fasten your seatbellts and then we go”, ja niin lähdettiin :) Etiopialainen musiikki soi ja maisemia on aina kiva katsella. Voittaa toimistolla istumisen 100-0!!! Käytiin Golo Odan yhdellä toimistolla, jossa ei vaihteeksi ollut ketään. On tää ihme meininkiä. Ei ihme ettei mitään tapahdu ja saada aikaiseksi, kun kukaan ei edes tee mitään. Olivat kuulemma kaikki tekemässä poliittisia töitään. Täällähän on tulossa ensi vuonna vaalit, että voi toki olla totta, mutta enemmän uskon siihen, että kaikki olivat vaan jauhamassa khattia. Valitettavaa, mutta totta. Ajettiin myös yhteen kylään, jossa ei ollut ainuttakaan johtoportaan tyyppiä paikalla, joten en voinut tehdä haastatteluja siellä. Onneksi seuraavassa kylässä onnisti ja sain haastatella neljää johtotyyppiä. On se vaan vaikeaa tehdä haastatteluja täällä, tai etenkin Golo Odassa, kun mun ihonväri sanoo heille että oon tullut tuomaan tänne rahaa. Sen takia kaikkiin vastauksiin, mitä oon saanut, ei voi luottaa sokeasti. Tottakai tilanne on vielä huonompi mitä se oikeasti on, jotta lähettäisin sanaa eteenpäin ja toisin kylään mm.ne kastelujärjestelmät mitä kylässä tarvittaisiin. Äijien haastattelusta jäi vähän paha maku suuhun, mutta onneksi tilanne korjaantui taas ”normaalien” kyläläisten kanssa. Kolme mun ikäistä naista suostui haastateltavaksi ja heidän vastaukset taas tuntuivat ihan aidoilta. Pisti taas hieman miettimään, kun yhdellä 23v naisella oli jo 6 lasta!!! Haastattelujen jälkeen ajettiin takaisin Bedenoon, jossa syötiin lounas ja pidettiin puolentoista tunnin tauko, kun Sentayehu halusi ostaa jotain torilta ja toki nämä kaksi muuta halusivat ”levätä”, eli jauhaa khattia. Välillä teki kyllä jo mieli sanoa, että herätkää! Tilahun on tosi jees tyyppi, koulutettu ja mukava, ja tietää mitä khat tekee tälle yhteiskunnalle, mutta jauhaa silti. Huh huh. Iltapäivällä lähdettiin sitten ajamaan kohti Hararia, jossa oltaisiin viimeinen yö ennen DD:aan paluuta. Matkalla yksi rengas meni taas paskaksi. Onneksi satuttiin olemaan juuri Kurfa Chelen kylän kohdalla ja siinä sitten istuin paikallisen korjaamon pihalla tunnin ja pallottelin lasten kanssa. Päästiin kuitenkin jatkamaan ja kuuden aikaan saavuttiin Harariin. Asfalttitie tuntui hienolta!

Hararissa oltiin taas Tana hotellissa, jossa oli myös Mekonnen. Illalla mentiinkin syömään Mekonnenin ja Tilahunin kanssa. Viimeinen kerta luultavasti Hararissa ja lisäksi luultavasti viimeinen kerta kun tapasin Mekonnenin. Kuulin, että hän oli saanut ylennyksen SENIOR programme assistant:iksi, joten juhlittiin sitten vähän sen kunniaksi, samoin kuin Tilahunin uuden työpaikan kunniaksi. Hän siirtyy Addikseen USAID:n palvelukseen Supply Chain Manageriksi. Hieno juttu, koska hänen vaimo ja 3v tytär on Addiksessa. Perjantai aamulla lähdettiin sitten takaisin kotiin :) Päästiin Dire Dawaan ja tulin suoraa toimistolle. Yritin selvittää maileja, vaikka olinkin tosi väsynyt. Lounaan jälkeen en mennyt enää toimistolle, vaan nukuin. Kentällä olon jälkeen on aina ihan naatti! Illalla kävin Ras-hotellissa syömässä, eikä sitten paljon muuta.

Nyt olisi sitten enää viikko jäljellä. Keskiviikkona lähden Addikseen, jossa olen yhden yön. Mun pitää käydä myös WFP:n Addiksen toimistolla palauttamassa mun ID-kortti jne. Torstaina lähden sitten vielä kahdeksi yöksi Nazretiin (Adamaan). Sinne ei ole Addiksesta kuin kahden tunnin matka ja pikkubussien pitäisi kulkea ihan kivasti. Jan, joka oli täällä kuukauden, on varannut mulle sieltä huoneen, joten mun ei tarvitse olla joulua yksin :) Lisäksi oon halunnut nähdä Nazretin, kun kaikki sitä niin kehuu. Lauantaina pikkubussittelen sitten takaisin Addikseen ja illalla suuntaan lentokentälle.

Yritän ehtiä kirjoittamaan vielä ennen kotiin tuloa. Alkaa jo jännittämään kotiintulo, mutta eipä kai siellä mikään niin kauheasti ole ehtinyt muuttumaan :)

Chau!